Sataa. Ketuttaa. Olen huomannut, että sadesäällä ketuttaa useammin kuin muulloin. Vaikka kyllä muulloin ketuttaa, eikä edes kovin harvoin. Tiedetään kyllä, olen vaikea ihminen.

Eilisiltana ketutti potenssiin satakolme. Olin juuri sepustanut tänne pitkää selostusta siitä, kuinka huonoista lähtöasetelmista huolimatta eilisestä tuli sittenkin hyvä päivä (oli kivaa neuloa KIP-tapaamisessa, siippa oli yllättänyt ja ostanut mulle Liukko-Sundströmin Neulojapupu-mukin sekä neljä kerää pinkkiä Teddyä, käymissämme juhlissa oli sittenkin ihan kivaa, illaksi pääsi omaan kotiin neul- eikun nukkumaan enkä edes nalkuttanut yhtään), niin eikös tää samperin kone tilttaa kesken kaiken. Tanakelevettimalauta. Niksnakspoks vaan, ja näyttö mustaksi ja sitten bluescreenit ja boottaus. Helvata. Siipan rynnättyä katsomaan mun manaillessa, ei ketutusta yhtään helpottanut kommenttinsa "miten ihmeessä, kun ei se mulla vaan koskaan ole tota tehnyt". Juupajuu. Mullapa tekee lähes joka päivä. Prosessorivika? Emolevyvika? EVVK. Ei vaan olla yhteensopivia.

Jees. Ihan kivat lähtökohdat tulevalle töihinpaluulle. 50 päivän päästä kun alkaa tervanjuonti. Töihinpaluussa on kolme kivaa asiaa: pääsee sopivassa määrin ihmisten ilmoille, mukavien työkavereiden kanssa voi heittää läppää kahvipöydässä (nyt on se uusi, edellämainittu, kahvimukikin!) ja palkkaa on nastaa saada. Mutta sitten ne työt. Aika tarkkaan puolet töistä tulee olemaan tietokoneisiin liittyvää. Voiko kukaan ihminen vihata enempää koneita kuin minä? Tuskin. Varsinkin, kun mun pitäis jotain näistä tajutakin, ja olla jotenkin intohimoinen tutkimaan alan kehitystä. Kakat. Onneks se toinen puoli töistä on ihan jees. Mutta kun keksis jotain muuta työtä - vaikka neulomista. Ei vaan jaksa alkaa plaraamaan työvoimatoimiston sivuja, kun sitten menee siihen loppuunkin työntekoon innostus. Laskujeni mukaan edessä on 5130 työpäivää, ennen kuin pääsen eläkkeelle. Eli aika vähän , sanois Jope Ruonansuu. Pitää kai askarrella erikoispitkä aamukampa. Menen purkamaan ketutusta sukanvarren resoriin.