Pikkupuffa on käynyt kuukauden verran isänsä kanssa muskarissa. Kivaa on ollut ja neiti on mm. paukuttanut rumpua ja rämpyttänyt kannelta. Parisen viikkoa sitten oli mukanaan tullut muistilappu (äidille?), jossa huhuiltiin muskarilaisia vanhempineen esiintymään konserttiin. Esitys koostuisi juoksemisesta hummana pitkin käytävää sekä keinumisesta vanhempansa sylissä lavan reunalla vanhempien esiintyjien hoitaessa musiikillisen osuuden. Puffiksen äiti ei ajatukselle suonut etukäteen huolta eikä murhetta - iskän ja lapsen yhteisprojekti, iskä huolehtikoon. Kunnes vajaa kaksi vuorokautta ennen H-hetkeä tulee esityksen ohjaajalta sähköpostia iloiten Pikkupuffan tulevasta keikasta sekä: ohjeistus asustuksesta! Herranmunjee! Ei meidän lapsella ole siistiä vaaleaa asua sekä mitään merihenkistä asustetta. Onneksi äidin kaapissa on kankaita. Sydän otti muutaman ylimääräisen stressivoltin ja yöunet jäivät lyhyehköiksi, mutta lapsi pääsi eilen siisteissä vaatteissa esiintymään:

Photobucket
Photobucket

Vaaleansininen liivimekko pehmopintaista paksua, fleecen tapaista, trikoota. Takana vetoketju ja olkaimina puuvillakankaasta ommellut "nauhat" kolme per olka. Malli, kaavat ja idea Ottobren jokin talvinumero muutaman vuoden takaa. Huivi oli tummansinistä puuvillaa, kuvioina ankkuria, ruoria ja muuta merihenkistä. Sen kuvaamiseen ei neidin kärsivällisyys enää piisannut. Mekon alla valkoinen body ja sukkikset.

Itse esitys sai ylpeän äidin lähes kyynelehtimään - ilosta. Neiti oli oikein iloinen ja nautti pyörähtelystä ja juoksentelusta. Esiintymislavalla neiti karkasi isältään kohti lavan reunaa, katsoi yleisöä ilmeellä "onpas tänne tullut paljon ihmisiä mua katsomaan" ,naureskeli ja kirmasi takaisin isänsä syliin. Yleisöä nauratti, luultavasti kaikkia noin kahtasataa - minä kun kuvittelin sinne tulevan parikymmentä... Ja loppuesityksen ajan neiti seurasi hievahtamatta muita ohjelmanumeroita isänsä sylissä.

Kotona minut valtasi epätoivo ja pettymys itseeni kasvattajana. Minun piti turvata lapselleni oikea ja turvallinen lapsuus. Olenko nyt alistanut lapseni pikkutähdeksi, olenko pilannut lapseni suorituskeskeisellä harrastamisella. Nytkö olen se kannustaja-kuljettaja-kustantaja-mamma? Nytkö se jo alkoi? Nyt ompelin mekkoa keskiyöllä, ensi talvena ompelen paljetteja luistelupukuun tai lyhennän mäkihyppyhaalaria, ja seuraavana kesänä vaihdan karting-autoon öljyjä? Myyn pipareita ja joulukalentereja, leivon myyjäisiin pullaa ja neulon arpajaisiin sukkia (sinne tuo kertyvä lahjajemma siis tyhjenee?), istun palavereissa ja suunnittelen yhteiskuljetuksia muiden mammojen kanssa? Mihin tämä vielä päätyykään?