Pikkupuffa aloitti eilen dagiksessa (eli päiväkodissa). Tutustumiskerrat olivat sujuneet loistavasti, joten äidillä ei kovin suurta paniikkia ollut ja lapsikin oli innoissaan, kun pääsee toisten lasten kanssa leikkimään. Kyseessä on pieni yksityinen päiväkoti, jossa on ihanat tädit (ja setä) ja kivoja lapsia (sekä pienet ryhmät), kodinomainen tunnelma, oikean välittämisen ilmapiiri. Silti äitiä hiukan jännitti: miten lapsi, joka vetelee kotona 3,5h päikkäreitä, pärjää kun nukkumiselle on varattu se virallinen parituntinen. Huoleni kuunneltiin, ja täti lupasi koettaa pieniä muutoksia tarvittaessa.

Eilisaamuna neiti tepsutti leikkimään muiden joukkoon. Äidin lähteminen ei kiinnostanut sen vertaa, että olisi vilkuttanut edes. Iltapäivällä tädit kehuivat, mitten kaikki oli sujunut ongelmitta ja suorastaan loistavasti. Se nukkuminenkin: kaksi tuntia oli riittänyt. Äidillä sen sijaan oli enemmän ongelmia. No juu, olin minäkin reipas, enkä itkenyt yhtään. Mutta ikävän karkoitusta varten piti hiukan kierrellä kaupoissa ja värjätä lankoja. Sitten helpotti.

Pikkupuffalle omat kukat merkkipäivän kunniaksi, Bella- ja Stine-lajikkeiset soilikit. Kukkia enemmän neitiä ilahdutti ja nauratti leppistuoli.

Tänään olen päässyt hiukan jo nauttimaankin olostani: aamupäiväkahvin nautin ilman palapelin kokoamispyyntöjä! Ja auringon paistaessa sain heti vauhdin päälle: ulkona porisee kattilassa käpyliemi, keittiössä reaktiiviväripata, pyykkikone jytisee, matto odottaa tamppaamista ja keskeneräiset neuleet huutelevat. Tästä päivästä voikin jo tulla ihan kiva ja antoisa kokemus!