Poikkesin vain tekemään julkisen ilmoituksen, että elossa ollaan. Vaikka muutamana päivänä olo oli kuin parituhatta vuotta vanhalla muumiolla. Vedettiin Pikkupuffan kanssa nimittäin viime viikonvaihteessa kunnon sporttityyliin tyhjennysharjoitukset. Tosin mahataudin muodossa, joten neidin kakkossynttäribileet (meillä on tarkoitus viettää bileet tuplana, kun on uvussa itäiset ja läntiset haarat) siirrettiin vielä määrittelemättömään ajankohtaan. Jostain kumman syystä isovanhemmat eivät kuulemma arvosta nyt viemisiämme (tuota tautipöpöä). Ihme homma, vaikka onhan kotipuolen kunnanlääkäri joskus kultaisella seitsemänkymmentäluvulla todennut, että jokaisen pitäisi saada mahatauti kerran kuukaudessa, se puhdistaisi elimistöä. No, meidän elimistöt on nyt ainakin tosipuhtaat, kun vaihdettiin sappinesteitä myöten.

Rose Heartsia
olen vääntänyt torkkumisten sekä (itse hiukan toivuttuani) toisten potilaiden passaamisten välillä. Hitaasti edistyy. Nyt kotiinpalattuamme ei inspiroi se, sen enempää kuin mikään muukaan keskeneräinen neule. Mutta isompi ihme on, ettei inspiroi edes minkään uuden työn aloittaminen; mihin hävisi startiittini?!  Pihalla kukkamaat huutavat kurkku suorana rikkaruohojen invaasion alla ja huushollissa villakoirat näykkivät nilkkoja.

Lisäahdistusta aiheuttaa pikainen laskutoimitus, joka kertoo että työelämä kutsuu 58 päivän kuluttua. Siis enää 58 aamua, jolloin saa herätä nahkavekkarin herätykseen. 58 päivää, jolloin saa elää vain yksivuotiaan asettamien aikataulujen mukaan. 58 iltaa, jolloin ei tarvitse miettiä seuraavalle aamulle puseroa, jossa ei ole puuroa. Ahdistaa.