Äiti-puffa on helpottunut. Kävimme tutustumassa Pikkupuffan mahdolliseen tulevaan päiväkotiin. Ihana pieni paikka! Rauhallinen ulkoilupiha. Ihanat tädit! Kivoja lapsia. Jätimme heti hakemuksen sisään. Halusimme tutustua paikkaan jo hyvissä ajoin, sillä olisiko kenties tyhmää hakea paikkaa, saada se ja viime hetkellä todeta, että tuonne en haluakaan jättää lastani hoitoon. Nyt on kaikki sormet ja varpaat ristissä ja pystyssä, että saamme paikan. Pikkupuffa ainakin teki parhaansa hurmataakseen tädit. Ja vaikutti onnistuneen. Vauhtia piisasi, samoin helmi- ja nalleleikkejä. Lopuksi kuuluva itkupotkuraivari, sillä poislähtö oli ihan tyhmää.

Pikkupuffa on haltioissaan eläimistä ja lempilukemistoaan on (äidin käsityölehtien lisäksi) 974-sivuinen Pieni suuri eläinkirja (Wsoy).  Jotta asiat ovat tärkeysjärjestyksessä, erään Luonto-lehden numeroa lukiessa pitää joka kerta silittää karitsan kuvaa ja sitten viittoilla, että siitähän se äiti sitä neulottavaa saa. Ja jo kauan neiti on tajunnut äidinkin ("äittä-äittä") kuvan olevan em. eläinkirjassa:

Tänään oli taas kajahtanut sama riemastunut huuto "äittä-äittä":

Hienoa, lapsi tunnistaa äitinsä. Onneksi äidillä sentään on varattu kampaaja torstaiksi. Mutta harvallapa ylämaankarjakantturalla on tällaiset:

Tuore tunnin kokemus: Olen onnessani, nyt pitäisi katkenneiden kynsien olla historiaa. Miten nämä vaikuttavat helmeilyyn, saanko karanneen mopon takaisin käsiini, pitänee kokeilla vielä myöhemmin illalla. Mutta ensin neulontakokeilu.